Luikerosafarilla 14.8

Näillä reissulla usein esiintyneen kalakaverini Sakarin ollessa komennuksella Oxfordissa pyysin seuraavaan seikkailuun ystäväni Outin, jonka tiesin suhtautuvan kaloihin keskiverto-kotitarvekalastajaa avarakatseisemmin. Havukka-ahon ajattelijan asennetta tarvittiinkin, sillä kohteena olivat pikkunahkiaisen ammokeetat eli likomadot eli nahkiaisentoukat.

Aikuisia nahkiaisia oli ollut tarkoitus lähteä väijymään jo keväällä, mutta pikkunahkiaisten häät ovat nopeasti ohi ja aikuiset kuolevat pian kudun jälkeen. Toukat sen sijaan ovat paikalla ympäri vuoden, tosin hieman hankalasti pohjaan kaivautuneina. Tälle kalareissulle ei pakattu ensimmäistäkään vapaa, mutta sen sijaan pistolapio ja ämpäri.

Öiseen aikaa ammokeetat saattavat kuulemma liikkua koloistaan, joten aloitimme ensin tutustua puroon otsalamppujen valossa. Pian saimmekin näköhavaintoja kaloista, mutta laji ei selvinnyt ennen kuin päätin haavia yhden. Taimenia! Todennäköisesti luonnonkaloja, sillä puro laski isompaan jokeen ja edelleen mereen. Yhtään nahkiaista emme nähneet, joten aloimme seuraavaksi kovasti kullanhuuhdontaa sekä henkisesti että käytännössä muistuttavan pohjahiekan seulomisen. Ennen pitkää löysimme pieniä, pitkänomaisia otuksia, jotka hetkeksi herättivät toiveet onnistumisesta, mutta eivät lopulta ihan vakuuttaneet. Tässä olisi varmaan "kuinka monta insinööriä tarvitaan vaihtamaan lamppu" -tyyppisen vitsin ainekset, mutta lopulta kaksi eläintieteilijää päätteli, etteivät otukset olleet edes selkäjänteisiä, vaan luultavasti jotain makeanveden harvasukasmatoja. Yksi rehellinen lierokin pohjahiekan seasta löytyikin, kunnes tärppäsi. Nahkiainen!

Kun hommasta oli päästy jyvälle, löytyi ammokeettoja äkkiä melkein joka lapiollisesta, kaksi parhaimmista. Saimme ämpäriin lopulta täyden kehityssarjan erikokoisia nahkiaisenalkuja. Paikka oli tämän puron mittapuulla syvä, ehkä puolimetrinen suvanto pienen koskentapaisen virrankiihtymän alla. Tekniikka kaikessa hienoudessaan oli lapioida satsi hiekkaa ämpäriin, ammokeetat kyllä ponnahtivat nopeasti pintaan räpistelemään - aikaavievä pohja-aineksen seulominen oli tarpeetonta. Nahkiaisen poikaset olivat kaikkien muitten kalojen tapaan vahvoja uimareita - selvästi siitä selkäjänteestä on jotain  hyötyä liikkumiseen! Lajinmäärityksen suhteen luotan tällä kertaa virtavesiselvityksen laatineisiin viranomaisiin: kuten edellä mainitsin, purolla on meriyhteys, joten vaeltava nahkiainenkaan ei ole poissuljettu. Ammokeettojen tunnistaminen lajilleen ei ole ulkoisesti mahdollista, eikä poikkileikkauspreparaattien tekeminen ja oosyyttien (munasolun esiaste) mikroskopoiminen oikein kuulostanut enää rentouttavalta harrastukselta. Sitä paitsi ne olisivat kuitenkin olleet kaikki koiraita :)

Pikkunahkiaisten kokojakaumaa ryhmäkuvassa: alinna lyijykynän kokoluokkaa edustava 4. vuoden täysikasvuinen, seuraavana keväänä aikuistuva poikanen, keskellä tulitikun kokoluokkaa oleva 1. vuoden poikanen ja ylinnä välimalli

Ammokeetta kokojakauman pienemmästä päästä, isommat olivat aivan liian vilkkaita suostuakseen kuvattaviksi kädellä

Lehtopöllöjen huhuillessa ja saniaisten kurkottaessa puron ylle saattoi helposti kuvitella olevansa vaikka missä maailman äärissä etsimässä kalamaailman kummajaisia. Samaan aikaan varmaan alle sadan metrin päässä purolaakson kummallakin puolen espoolaisperheet nukkuivat luultavasti aavistamattakaan millainen ihmemaa aivan heidän piha-aitansa tuolla puolen avautui. Arjen eksotiikkaa: jonkun mielestä kenties pakoa todellisuudesta, meille pikemmin pakoa todellisuuteen, luontoon ja oikeitten asioitten äärelle. Lajikalastusta absurdeimmillaan - ja parhaimmillaan.